Inhimillisiä tositarinoita Suomesta

”Olet enkeli, kun noin kauniisti hoidat juoppoa naista”

11.11.2016

” Äiti ja isä opettivat, että sinnikkyydellä ja ahkeruudella voi saavuttaa mitä vain. Isä oli muurari, äiti on siivooja. Opin heiltä jo lapsena, että töitä tehdään paljon. He puhuivat kauniisti kaikista ammateista ja sanoivat, että ilman toista ei toinenkaan tule toimeen. Tiesin jo peruskoulussa, että minusta tulisi sairaanhoitaja.

Muistan, kuinka äiti jäi monesti tuuraamaan, jos kollegalla oli vaikea tilanne kotona. Sellaista esimerkkiä seuraamalla minustakin taisi tulla sinnikäs. Sain ensimmäisen tilini 12-vuotiaana. Olin nostamassa routaisesta maasta porkkanoita. Se oli hirveää työtä, mutta olin niin ylpeä palkastani. Kun äiti haki minut pellolta, satoi lunta. Minua ei ole patistettu tekemään kovasti töitä. Kasvoin siihen. Olen sisukas, ja arvostan työtäni. Jos en itse arvosta työtäni, ei kukaan muukaan sitä tee.

Hoitotyössä on selvää, ketä varten siellä ollaan: ei ainakaan itseä varten. Minä olen täällä muita varten. Asiakkaat saavat minulta aina parhaan mahdollisen hoidon, johon pystyn. Se on tavoitteeni. Ihan aina ei ole ollut niin. Kun olin ensimmäistä kertaa sairaalassa töissä nuorena hoitajana, vastaanotolle tuli alkoholisti. En ollut tottunut siihen, että minulle huoritellaan ja puhutaan rumasti, ja puhuin hänelle epäasiallisesti takaisin. Oma käytökseni jäi mieleen. Minunhan tuli kohdella samalla tavalla kaikkia: alkoholisteja, mielenterveyspotilaita, muistisairaita.

Vähän aikaa sitten poliklinikalle saapui romanipariskunta. Keski-ikäinen rouva oli selvästi humalassa ja hänellä oli alkoholiongelma. Kahdenkymmenen vuoden takainen muisto töistä palasi mieleen. Hoidin rouvaa kuten ketä tahansa asiakasta ja pidin huolta, että hän sai parasta mahdollista hoitoa. Hänen miehensä katseli vierestä. ”Sinä olet kyllä enkeli, kun noin kauniisti hoidat tuota juoppoa naista”, hän sanoi. ”Ole ylpeä työstäsi.” Se oli paras kiitos.

Tein ensimmäisen työharjoitteluni aikoinaan vanhainkodissa. Sain ohjaajakseni vanhemman hoitajan, joka tiuski, käytti ala-arvoista kieltä, riuhtoi ja repi vastustuskyvyttömiä vanhuksia. Järkytyin. Omat isovanhempani olivat minulle rakkaita, enkä voinut ymmärtää, kuinka joku saattoi käyttäytyä niin ikävästi vanhoja ihmisiä kohtaan. Ensimmäisen päivän päätteeksi kävelin johtajan huoneeseen ja sanoin, että en tule takaisin, jos en saa toista ohjaajaa parikseni. Olin 17-vuotias. Johtaja saattoi ihmetellä, kuinka uskalsin esittää sellaisia vaatimuksia, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Äiti ja isä olivat opettaneet, että asioista pitää uskaltaa sanoa, jos ne eivät ole kunnossa. Kuka muuten pitäisi heikoimpien puolta, jos eivät vahvat? Tiesin, että minun ei tarvinnut hyväksyä etiikkani vastaista käyttäytymistä. Sain uuden ohjaajan.

”On hetkiä, jolloin toivon olevani mustekala.”

Työssä on tärkeää se, että se tehdään yhdessä. Työssä ei pärjää, jos miettii vain itseään. Hoitotyössä eteen tulee joka päivä asioita, joita ei edes pysty yksin hoitamaan. Kun päivystykseen tuodaan esimerkiksi pahassa kolarissa ollut potilas, häntä hoidetaan aina tiiminä. Silloin ei tarvitse pelätä, ettei tietäisi miten toimia: aina on joku, joka tietää. On pakko olla itselleen armollinen, sillä kukaan ei voi tietää kaikkea. Sellaista ihmistä ei ole.

Vähän aikaa sitten polille tuotiin neljävuotias poika, joka oli murtanut jalkansa. Hän ei ollut ollut koskaan sairaalassa. Kysyin häneltä, minkä värisen saapaskipsin hän haluaisi. ”Pinkin”, hän sanoi. Sepäs ei ollutkaan aivan yksinkertaista. Olisi ollut helpompaa sanoa, että ”on vain sinistä”, mutta hyllyltä löytyi kuin löytyikin vaaleanpunaista väriä, ja poika sai pinkin kipsin. Hän oli siitä niin onnellinen. Toivon, että häntä ei pelota seuraavallakaan kerralla tulla sairaalaan.

Öisin meitä on poliklinikalla neljä hoitajaa. Se on aivan liian vähän. Jos osastolla tarvitaan elvytysapua, kaksi lähtee heti. Jos sitten paikalle tuotaisiin vielä aivoverenkiertohäiriöpotilaskin, seuraavat kaksi hoitaisivat häntä. Muitakin potilaita on jonossa ja heidänkin hoitonsa olisi turvattava. On hetkiä, jolloin toivon olevani mustekala: olisi enemmän käsiä hoitamaan yksi osastolle, puhumaan omaisille, soittamaan taksi potilaalle tai ottamaan vastaan seuraava tulija. Sillä vastuullamme on myös kohdata potilas, selvittää hänen taustansa ja lääkityksensä, vointinsa ja arkensa ja samalla valmistella muita potilaita osastolle tai jatkokuljetukseen muualle.

Olen sanonut aikaisemmin, että hoitajat työskentelevät kovan ulkoisen ja sisäisen paineen alla. Ei ole tavatonta, ettei työssä ehdi pitää ruoka- tai kahvitaukoja. Yhdellä hoitajalla saattaa olla seitsemän potilasta yhtä aikaa. Olisi turvallisempi olo, jos yöllä olisi hiukan enemmän hoitajia paikalla. Välillä jopa vartija tulee apuihin, vaikka ei tietenkään hoitotyöhön osallistukaan. Jos ikääntyneiden ihmisten laitoshoidossa henkilöstömitoitusta alennetaan nykyisestä, Suomessa ei enää voida puhua laadukkaasta ympärivuorokautisesta hoidosta. Vanhuksille voidaan tarjota pikainen mahdollisuus ruokailuun ja vuodepaikka. Enää ei ole varaa ”tehostaa”.

Eniten tästä työstä olen oppinut vanhainkodissa. Ymmärsin, että jopa kovan kiireen hetkellä kannattaa irrottaa muutama minuutti sekavan tai hermostuneen vanhuksen rauhoittamiseen. Se, että ottaa kädestä kiinni, istuu viereen ja sanoo, että ”olet nyt hyvissä käsissä”, on paljon tehokkaampaa kuin se, että käskevällä äänellä komentaa ”älä tule sieltä sängystä”. Vanhainkodissa oppii empatiaa. Eräs herra kuvitteli olevansa jatkuvalla 24 tunnin risteilyllä. Hän sanoi aina menevänsä hyttiinsä. Minä totesin hänelle, että hyvä homma, tulen sitten kertomaan, kun seisova pöytä on valmis. Minun mielestäni olisi aika ihanaa, jos elämän loppuvaihe tuntuisi siltä kuin olisi koko ajan risteilyllä.”

Paula Werning, 40, on kouvolalainen sairaanhoitaja, joka työskentelee Pohjois-Kymen sairaalan päivystyksessä. ”Se, että ei tarvitsisi jättää töitä seuraavaan vuoroon tulijalle, on haave, joka ei toteudu lähes koskaan”, sanoo sairaanhoitaja Paula Werning.

 

Katso SDP:n ratkaisut sosiaali- ja terveyspalveluihin ›

 

Katso SDP:n ratkaisut vanhustenhoidon ongelmiin ›