Inhimillisiä tositarinoita Suomesta

”En koskaan sano, että olet menetetty tapaus”

11.11.2016

”Olen aina pitänyt lapsista ja nuorista. He omaksuvat uusia ajatuksia nopeammin ja oivaltavammin kuin aikuiset. He eivät ole kyynisiä ja katkeria. Etsivän nuorisotyöntekijän tehtävä on löytää ne nuoret, joiden elämä on suistumassa raiteiltaan. Joskus nuori on etsittävä kotoa, mutta useimmiten hän, ystävänsä tai vanhempansa soittavat tai lähettävät viestin ja pyytävät apua. Minulle on luontaista auttaa heitä. Aistin nopeasti, miten kullekin nuorelle kannattaa puhua. Puhun suoraan enkä mielistele.

Olen työskennellyt nuohoojana, sähkömiehenä, kaupan kassana, juustomyyjänä ja oman kynttiläpajan vetäjänä. Olen koulunkäyntiavustaja ja iltapäiväohjaaja. Taustani takia minun on helppo auttaa syrjäytymässä olevia nuoria miettimään, mitä työtä he haluaisivat tehdä. Ymmärrän, miltä tuntuu, jos ei heti löydä elämänsä tarkoitusta. Yritän kertoa, miksi heidän kannattaisi lähteä opiskelemaan tai oppisopimukseen.

Välillä onnistun järjestämään oppisopimuspaikan pojalle, joka ei kestäisi koulunpenkillä päivääkään tai saan puhuttua nuoren kotoa kouluun kesken lukukauden. Joskus he sanovat, että he eivät tienneet, että se olisi edes mahdollista. Sanon heille, että aina kannattaa yrittää. Ennen kaikkea kuitenkin autan nuoria löytämään intohimonsa. Vahvistan heidän minäkuvaansa ja kaivan esiin sen, missä he ovat oikeasti hyviä. Minua piinaa ikuinen uteliaisuus.

Muutamia vuosia sitten autoin poikaa, jonka isä oli sairastunut vakavasti. Poika oli isänsä omaishoitaja ja ajoi samalla ajokorttia, mutta perheen taloudellisen tilanteen muututtua autokoulun viimeiseen maksuerään ei ollut enää varaa. Ajaminen jäi kesken. Neuvottelimme myöhemmin pojalle työkokeilun hänen omassa kunnassaan, sillä ehdolla, että hän maksaisi itse autokoulun viimeisen erän. Mutta sitten kävi ilmi, että ajokorttilupa oli jo vanhentunut.

Poliisi totesi, että autokoulu oli käytävä uudestaan. Eihän siihen ollut rahaa. Totesin poliisille, että tässä on isänsä omaishoitajana toiminut 18-vuotias, nuhteeton poika, jolla todennäköisesti alkaa yhteiskunnalle kallis syrjäytymisen kierre, jos hän ei saa ajokorttia. Kysyin, oliko olemassa poikkeuksen mahdollisuutta. Kysely lähti eteenpäin, Trafi myönsi poikkeusluvan, ja poika sai ajokortin. Se yllätti minutkin. Suomalainen byrokratia pystyi sittenkin joustamaan.

Nuorten ongelmat johtuvat yleensä siitä, että heidän on vaikea löytää omaa paikkaansa. Taustalla saattaa olla perheen ongelmia, talousahdinkoa ja varsinkin suuremmissa kaupungeissa alkoholi- ja päihdeongelmia. Asiat jäävät hoitamatta. Joskus riittää, että soitan yhden puhelun, toisiaan pidän nuoreen yhteyttä vuosia. Autan asunnon hankkimisessa, neuvon työnvälityksessä, luen yhdessä Kelan papereita ja autan varaamaan aikoja toimistoihin. Joskus tehtäväni on vain muistuttaa, minne pitäisi mennä.

En koskaan sano nuorelle, että olet menetetty tapaus. Kukaan ei ole. Jokaista kannattaa auttaa. Mutta joskus on nostettava kädet pystyyn. Nuorta ei voi auttaa loputtomiin, jos hän ei halua ottaa apua vastaan. Väkisin pakottamisesta työhön tai koulutukseen ei mielestäni ole hyötyä. Se ei kanna hedelmää. Nuorta pitää auttaa itse oivaltamaan ja kiinnostumaan jostakin. Olen minä joskus pelännytkin työssäni. Olen pelännyt, että saan turpaan. Mutta sitä ei ole tapahtunut.

”En hennonut kertoa surevalle äidille, että olin rahaton, koditon, eikä minulla ollut ruokaa. Asuin teltassa luonnonsuojelualueella ja laihduin 15 kiloa.”

Kerron omasta taustastani vain silloin, kun katson, että kertominen voi auttaa nuorta. Jos joku on sössimässä asiansa kunnolla, kerron, että minä olen ollut koditon. Kerron, että kun olin 18-vuotias, ei ollut etsiviä nuorisotyöntekijöitä eikä ketään auttamassa, kun syrjäydyin kadulle. Isäni oli hiljattain kuollut, ja äiti asui ulkomailla. En löytänyt paikkaani. En hennonut kertoa surevalle äidille, että olin rahaton, koditon, eikä minulla ollut ruokaa.

Asuin teltassa luonnonsuojelualueella ja laihduin 15 kiloa. Varastin ruokaa, söin pellosta perunoita ja porkkanoita. Kun ihmisellä on nälkä, hän syö vaikka vyön. Elin kodittomana kymmenen kuukautta. Alkoholia käytin silloin tällöin, en kuitenkaan ongelmaksi asti. Lopulta löysin Helsingissä erityissosiaalitoimiston, josta minulle hankittiin kaupungin asunto. Se oli mahtavaa. Se jälkeen ymmärsin kodin merkityksen ja pidin huolta, että vuokrat oli aina maksettu.

Mikäpä kasvattaisi paremmin kuin se, että mokaa kerran. Jopa lievä itsensä häpäiseminen on terapeuttista. Kun kerran häpäisee itsensä kunnolla, ei tarvitse enää jännittää. Olen lukenut, että jossakin afrikkalaisessa kylässä epäonnistuja laitetaan piirin keskelle, ja muut alkavat kertoa hänestä hyviä asioita. Pidän ajatuksesta. Mokaamista ei pidä pelätä, sillä siitä saa elämänoppia.

Joitakin vuosia sitten nuorten porukka rikkoi erään hylätyltä näyttävän talon ikkunat. Mutta talo ei ollutkaan hylätty vaan omistajalleen rakas, ja tämä tietenkin murehti tuhoa. Saimme tekijät pienestä vihjeestä kiinni. Emme soittaneet poliisille vaan aloimme nopeasti ratkoa tilannetta katusovittelulla. Sitä tulivat tekemään avuksemme Aseman Lapset ry:n ohjaajat, jotka olivat kouluttautuneet katusovittelijoiksi. Kutsuimme paikalle tekijät vanhempiensa kanssa. Paikalle tuli myös lasimestari.

Nuoret siivosivat pihan ja talon sisältä ja keräsivät lasinsirut kasaan. Jokainen maksoi viikkorahoistaan 50 euroa, jolloin kulut saatiin yhteisvastuullisesti kasaan. Sanoin nuorille, että jos he hoitavat siivoustyön hyvin, tarjoan grillattavat. Vanhemmat huolestuivat: aioinko palkita nuoret tuhotyöstä? Ei, vaan siitä, että he kantoivat vastuun tekemisistään ja sovittivat tekonsa.

Tänä päivänäkin aina välillä joku niistä nuorista tulee sanomaan, että se oli hyvä homma. Talon omistajakin oli onnellinen. Hän sai nähdä tekijät silmätysten ja nämä saivat nähdä, kuinka rakas talo oli hänelle. Sovittelu ja osallistaminen ovat tärkeitä korjausliikkeitä nuorten auttamisessa. Niiden tarkoitus on kasvattaa nuorta. Silloin he eivät pääse luiskahtamaan niin helposti hunningolle.

Olen tehnyt tätä työtä neljä vuotta. Suurin kiitos tästä työstä on se, kun näen että tuolla se menee. Nuori, jonka asiat ovat olleet solmussa mutta joka onkin saanut itsensä jaloilleen.”

Etsivä nuorisotyöntekijä Kaj Möller, 44

 

Katso SDP:n ratkaisut syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ongelmiin ›